PITÄISIKÖ KIELTÄÄ KAIKKI – VAI USKOA ROHKEASTI TULEVAISUUTEEN?
Rami Lappalainen
Me Suomessa olemme varsin taitavia kieltämään kaiken. Jos kielto ei riitä, luodaan suurella vaivalla laki, joka kieltää. Keskitymmekö liikaa asioiden kieltämiseen ja muutumme sokeiksi mahdollisuuksille, joita teknologia meille antaa?
Kirjoitan tätä blogia teknologiayrityksen johtajan silmin. En ole opettaja, mutta viimeiset kymmenen vuotta olen työssäni pohtinut, kuinka ihminen voisi hyödyntää teknologiaa ollakseen tyytyväisempi niin työssä kuin vapaa-ajalla.
Taannoinen keskustelu kännyköistä ja niiden kieltämisestä oli mielestäni melko turhaa. Se oli suomalaiseen tapaan hyvin yksioikoista, ja syypäätä kaikkeen etsittiin kännyköistä. Naureskelin, että meille 70-luvulla syntyneillehän sanottiin, että televisio pilasi koko sukupolven. Mentiinkö pilalle? Ei menty, ainakaan tietääkseni.
Kännykät, tai virallisemmalta nimeltään älypuhelimet, ovat täysin erottamaton osa meidän kaikkien elämää kehitysmaista rikkaisiin länsidemokratioihin. Se on meille tärkeä kommunikaation väline, jota ilman emme varmaan enää pärjäisi. Internet tasavertaistaa osaamistamme, ja kaikki tieto on kännykän kautta saatavillamme. Lapsia olemme opettaneet jo varhaisesta vaiheesta, että puhelimella saa yhteyden isään, äitiin sekä kavereihin. Voit ottaa videopuheluita ja tsättäillä kavereiden kanssa, löytää tukea ja turvaa.
Syypäitä eivät ole lapset, vaan me vanhemmat. Olen silti sitä mieltä, että nykyvanhemmat eivät ole tehneet väärin, edes vahingossa, tuodessaan älypuhelimet osaksi lastensa elämää. Sehän on kuin olisi ostanut lahjaksi tietosanakirjasarjan. Kännykkä on suora tie tiedon äärelle ja maailman ymmärtämiseen. Uutisetkin luetaan nykyisin enimmäkseen mobiililaitteilla, ei enää edes tietokoneen ruudulta. Olet siis vanhempana tehnyt aivan oikein – nyt vain sinun pitää opastaa, mitä kaikkea muuta kuin TikTok puhelimesta löytyy.
Sama koskee opetusta. Jos kännykät pirisevät oppitunnilla häiriten opettajan luentoa, kuuluu työhön opastaa, että puhelimet pidetään äänettöminä – aivan kuten työpaikallakin tulevaisuudessa joudutaan tekemään. Sekin on oppimista. Puhelinta voi käyttää myös oppimiseen erilaisten sovellusten avulla tai etsimällä tietoa internetistä. Kaikkea ei tarvitse päntätä oppikirjasta; tietoa voi omaksua myös netistä tai vaikka käymällä keskustelua tekoälyn kanssa.
Teknologia on osa elämäämme, ja se on oikeastaan ainoa keino selviytyä tulevaisuuden työelämässä tai liiketoiminnassa. Euroopalla on iso työ nostaa kansalaiset ja yritykset teknologian huippuosaajiksi Yhdysvaltojen ja Kiinan tasolle. Teknologia ei saa olla mörkö, vaan väline, jonka avulla opiskelusta tai työstä voi tehdä tehokkaampaa ja vaikuttavampaa.
Toinen asia, mikä tällä hetkellä huolestuttaa, on sekava keskustelu tekoälystä opetuskäytössä. On selvää, että kuka tahansa opiskelija pystyy halutessaan vastaamaan tekoälyavusteisesti niin paperilla kuin digitaalisesti jaettuun tehtävään. Opettajat pohtivat kuumeisesti, miten pystyvät tuomaan mahdollisimman paljon tekoälyä osaksi opetustaan.
Tekoäly, kuten kännykätkään, ei ole katoamassa elämästämme. Tekoälyä ei pidä käyttää väkisin kaikkeen toimintaan työssä tai vapaa-ajalla. Kyse on siitä, minkä roolin me ihmiset kehitämme tekoälylle, joka helpottaa työtämme ja parantaa oppimistuloksia. Tekoäly tulee väistämättä osaksi arkeamme kiihtyvällä tahdilla. Sen käyttökohteet ja sovellukset, joista ihminen kokee saavansa helposti eniten hyötyä, voittavat.
Tekoäly itsessään ei tule hävittämään merkittävästi työpaikkoja, vaan se mahdollistaa asioiden tekemisen fiksummin, nopeammin ja laadukkaammin. Isossa kuvassa ihmisille syntyy uusia, mielekkäämpiä työtehtäviä, kun tekoäly poistaa turhat, epämieluisat tehtävät. Opettajalle tämä voi tarkoittaa enemmän aikaa oppilaiden yksilölliseen kohtaamiseen.
Opetuskäytössä tekoälyn hyödyntämisessä tulisi kuitenkin käyttää harkintaa. EU:n AI Act määrittelee osan tekoälyn käyttökohteista korkeariskisiksi. Vaikka arvioinnin voisi helposti jättää tekoälyn tehtäväksi, se merkitsee suurta riskiä oppilaan tulevaisuudelle, jos tekoäly tekee virheen.
Tekoälyyn liittyvissä käsitteissä puhutaan ”Human in the loop”, ”Human on the loop” ja ”Human out of the loop” -käsitteistä. Ne kuvaavat tekoälyn autonomian tasoa eli sitä, kuinka paljon järjestelmä vaatii ihmisen interventiota prosessin eri vaiheissa. On selvää, että ihmiskunta pyrkii monilla aloilla kohti täyttä autonomiaa. Tästä hyvä esimerkki on itsestään liikkuvat autot. Huomioitavaa on, että mitä korkeampi autonomian taso on, sitä suurempi riski järjestelyyn kohdistuu.
Opetuskäytössä ”Human in the loop” tai ”Human on the loop” tarjoavat mielestäni hyvän mallin. Tämä tarkoittaa, että opettaja tarkistaa ja hyväksyy tekoälyn tuotokset ennen niiden välittämistä oppilaille. Tässäkin opettajalla on suuri vastuu, ja kiireessä päätöksiä ei tulisi tehdä. Opetustyö tulee kuitenkin helpottumaan tekoälyn myötä, joten tällaiselle toiminnalle tulisi jäädä aikaa.
Opettajien koulutusta uusiin digitaalisiin työtapoihin tulisi kehittää entisestään. Paluuta vanhoihin ”hyviin aikoihin” ei ole, ja nyt pitäisi varmistaa, että käytetyt digitaaliset opetusprosessit ja järjestelmät ovat toimivia ja testattuja.
Suomen on mahdollista nousta opetusteknologian suurmaaksi. Vaikka Pisa-tulokset ovat hetkellisesti notkahtaneet, se ei tarkoita, että suomalainen opetus olisi heikkolaatuista. Uskon, että tilanne on päinvastoin. Suomessa on kehittymässä lupaavia opetusteknologian tuotteita, jotka on suunniteltu parhaiden pedagogiemme toiveiden mukaisesti tukemaan opetustyötä digitaalisessa maailmassa.
Kaikkien meidän tehtävämme on kulkea ajan mukana ja ottaa kehityksestä kaikki irti. Se vaatii muutoksen sietokykyä, rohkeaa kokeilua ja erehtymistä, innovaatioherkkyyttä ja parhaiden keinojen toimeenpanemista.
KIRJOITTAJA
Rami Lappalainen työskentelee Alfonsin idearikkaana toimitusjohtajana ja haluaa edistää teknologian oikeanlaista käyttöä opetuksessa.
Seuraa meitä: